Katu-uskottavan ulkonäon omaava prätkäkundi, punkkari, luottamusmies ja kunnon työn lähettiläs. Juha Pakariselle ”Vahvan tehtävä on tukea heikkoa” ei ole pelkkää sanahelinää.

SASKin kunnon työn lähettiläs Juha Pakarinen on omien sanojensa mukaan ”muovimies Metalliliitosta”. Hän työskentelee kiinteistönhuoltajana Thermo Fisher Scientificin tehtaalla Joensuussa. Yritys valmistaa lääke- ja laboratorioteknologian tuotteita.

SASKissa mies on ”pyörinyt pari vuotta muiden jaloissa”, toisin sanoen osallistui ensimmäiseen kunnon työn lähettiläiden koulutukseen 2013 ja jäi koukkuun. Miten hän päätyi 450 kilometrin päähän solidaarisuusjärjestön aktiiviksi?

– Joku varmaan jotain mainihti SASKista joskus. Koulutusviikonloppu sattui samaan aikaan, kun kävin pääkaupunkiseudulla pitämässä työturvallisuuskorttikoulutusta ja pyyhkäsin samalla reissulla molemmat. Jotain peruuttamatonta siinä tapahtui. Johtuko se muusta porukasta, aiheista vaiko meiningistä ja tekemisestä, sitä en tiijä? Mutta nalakissa ollaan, hyvällä tavalla.

Pakarinen oli aikaisemmin tehnyt lähialueyhteistyötä Venäjällä, mutta kehitysmaista hänellä ei ollut kokemusta.

– Kyllä se mikä kolahti, oli varmaan ihan se solidaarisuusajatus. Ja se, että niiden kumppanien siellä etelässä täytyy olla tavallaan heikkoja, mutta kuitenkin tarpeeksi vahvoja ottaakseen apua vastaan, mies juttelee Kiljavalla lähettiläiden jatkokoulutuksessa. Pian nämä ensimmäisen polven kunnon työn lähettiläät voidaan kruunata jo suurlähettiläiksi!

Pakarista miellytti SASKin toiminnassa myös se, että se on niin erilaista kuin omassa ammattiliitossa. Ei niin, että Metallin tavassa toimia mitään vikaa olisi, vaan kaikkien eri alojen liittojen puhaltaminen yhteen hiileen tuntui jotenkin oikealta.

– Ja onhan se hienoa tutustua toisten ammattiliittojen edustajien toimintatapoihin ja -kulttuuriin.

Välinpitämättömyys pahin epäkohta

Pakarisen menneisyydestä katujen koviksena liikkuu meheviä juttuja, mutta niitä mies ei innostu enää sen enempää muistelemaan. – Mitä sitä nyt nuori punkkarimies keksii, eipä siitä sen kummempoo. Mutta jos Juhan kanssa haluaa otatella, saa hänestä kyllä ”pelikaverin”. Toisaalta sama ominaisuus kääntyy vahvuudeksi vapaaehtoistyössä.

– Kun jostain innostun, niin oon aika helevetinmoinen työmyyrä ja hyvä työkalu.

Tosin arviota saa pohjoiskarjalaiselta vähän nyhtää, hän kun kursailisi mielellään itäsuomalaiseen tapaan: ”ainahan meissä se on se marttageeni, että se tuo toinen tekköö paremmat piirakat”.

Myöskään palkkatyössä tai sen tuomissa luottamustehtävissä ei mies laiskottele: hän on luottamusmies, työsuojeluvaltuutettu ja Metalliliiton tasa-arvotoimikunnan sekä valtuuston jäsen. Pahin epäkohta työmaalla on Pakarisen mielestä ollut välinpitämättömyys, tosin tilanne on johdon vaihduttua parantunut.

– Nyt on onneksi uudet tyypit päättämässä asioista ja asioihin on puututtu ihan eri tavalla, on investoitu todella paljon turvalaitteisiin, suojauksiin ja niin edelleen.

– Joskus aina sanotaan, että ei se vaihtamalla parane, mutta nytpä olen saakelisti toista mieltä. Muutenkin luottamushommeleissa ilimapiiri on toistaiseksi ollut miellyttävän avoin ja vuorovaikutteinen, jotapa se ei ole aiemmin ollut!

Pakarinen sanookin mielellään, että millaiset herrat, sellaiset narrit.

– Se piti ainakin aiemmin paikkansa, sillä jos paikallisjohto ei välitä mistään mitään, nii ei ne duunaritkaan kohta kiinnostu.

Nenäpäivänä tempaistiin isosti

Kunnon työn lähettiläät ovat ottaneet Suomea haltuun, ettei toiminta olisi täysin pääkaupunkivetoista, kuten se helposti saattaisi olla SASKin toimiston sijaitessa ”syrjäisillä rannikkoseuduilla”. Lähettiläiden Savo-Pohjois-Karjala-tiimi tempaisi Nenäpäivänä järjestämällä Kuopiossa Nenärockin sekä lapsille oman Nenäkids-tapahtuman. Tuotto meni perille Rauhalahden kylpylän omassa keräyspotissa, koska kylpylä lähti niin reilusti mukaan tapahtumaan – onhan kylpylässä töissä toinen kunnon työn lähettiläs, kuopiolainen Tanja Närhi.

Nenärock oli luontevaa järjestää, sillä basso pysyy myös Pakarisen kädessä: hän soittaa Zonberries-yhtyeessä. Bändin ohjelmisto koostuu lähinnä rock-cover-biiseistä 1970-luvulta tähän päivään. Muihin harrastuksiin kuuluu moottoripyörien rassaaminen, myös ihan virallisesti museoajoneuvotarkastajan ominaisuudessa. Kotona hyrisee kaksi Vespaa ja BMW:n R-35 vm. 1947 – ”se on kyllä haasteellinen pyörä ja saamarin kovapäinen”.

– Sen kanssa on saanu telekuta tien poskessa kerran jos toisennii. Huvittaahan se näin jälkeenpäin, mutta eipä se just silloin isosti imartele, kun kesken ajonautinnon kuulet, että kone rupee yskähtelemään ja mietit, että olikkoon niitä käypäsiä varaosia mukana ja minkä verran.

Vaatetyöntekijöiden kohtalo pysäytti

Syksyn koulutuksessa lähettiläiden Savo-Pohjois-Karjala-osasto ideoi tempauksia solidaarisuusviestin eteenpäin viemiseksi. Ainakin markettien sisäänostajia pyritään ensi vuoden Vaatevallankumouksen alla herättelemään tiukkaamalla, mistä ja millaisista työoloista vaatteet ovatkaan kotoisin. Idea lähti liikkeelle bangladeshilaisen Rana Plazan tehtaan tapahtumista. Bangladeshilaisen vaatetehtaan romahduksessa kuoli huhtikuussa 2013 yli tuhat työntekijää.

– Ei minnuukaan oo aikaisemmin kiinnostanut pätkääkään se, että missä olosuhteissa meikän rievut on väsätty, ei laisinkaan, mutta tieto lisää tuskaa ja tuo Rana Plaza oli sellainen kiinnekohta vaatteisiin, että oli oikeastaan pakko pysähtyä miettimään työntekijöiden kohtaloa.

Anna Berghäll
Kuva: Susa Junnola

Artikkeli on julkaistu Työmaana maailma -lehdessä 4/2015.

EI KOMMENTTEJA

JÄTÄ VASTAUS