Suomalaiset yritykset rynnistävät joukolla Etelää kehittämään, jos Juha Sipilän hallituksen, sen kehitysministerin Lenita Toivakan ja hänen esikuntansa aikomukset muuttuvat puheista toiminnaksi. Yksityisen sektorin kehitysyhteistyölle on tasattu pelitilaa nopeilla päätöksillä, ja käytössä ovat sekä lapio että leikkuri. Samalla kun esimerkiksi kansalaisjärjestöjen hankkeilleen saama tuki karsitaan jokseenkin puoleen entisestään, yritysten käyttöön ohjattava kehitysrahoitus kasvaa summalla, jota ministeri itse luonnehtii historialliseksi.

Ikään kuin varmuuden vuoksi suuri linjanveto on toteutettu rahapäätökset edellä. Vasta jälkijunassa seuraavat vaikuttavuusarviot, joilla rahapäätöksiä on ilmeisesti tarkoitus myöhemmin perustella. Entäpä ehdot ja välineet, joilla yrityshankkeiden rahoitus käytännössä toteutetaan? Tätäkään ei ole ennen historiallisia määrärahasiirtoja ehditty juuri suunnitella saati valmistella.

Nurinkurisesta järjestyksestä ei käy syyttäminen ulkoministeriössä kovan paineen alle joutuneita kehitysyhteistyön ammattilaisia. Keskeiset päätökset ovat poliitikkojen tekemiä, ja poliittisia ovat myös tähän asti julkilausutut perustelut. Ministeriön henkilökunta on joutunut käynnistämään linjausten toimeenpanon kiireessä ja tavalla, joka mitä ilmeisimmin koettelee jo virkavastuun rajoja. Suomen kehitysyhteistyön suuri linjamuutos ja sen toteutus sopivat kovin huonosti niihin hyvän hallinnon periaatteisiin, joita Suomikin on sormi pystyssä ollut köyhien maiden hallituksille opettamassa.

Järjestöt, myös SASK ja ay-liike, tuntevat joka tapauksessa leikkausten seuraukset jo nahoissaan. Kun kymmeniä yhteistyöhakkeita ensi vuoden aikana lopetetaan, raskaimmat vaikutukset siirtyvät köyhien maiden kumppanien ja hankkeista tukea saaneiden ihmisten kannettaviksi.

Ei ole luultavaa, että kehitysyhteistyöbudjetin leikkaukset ja määrärahojen siirrot jollain näkyvissä olevalla aikataululla peruuntuisivat tai oleellisesti muuttuisivat. Näyttävistä mielenilmauksista ja kampanjoinnista huolimatta hallituksen rintama näyttää juuri tässä asiassa tukevasti paalutetulta.

Siksi myös SASK suuntaa jo katseensa niukentuneen kehitysrahoituksen aikaan. Ensi vuodesta alkaenkin ammattiliittojen yhteistyöhankkeet jatkuvat useammassa kuin kymmenessä maassa. Samalla yksityissektorin kehitysyhteistyössä avautuu toimintamuotoja, jotka vaativat ammattiyhdistysliikkeeltä sekä aktiivista huomiota että – toivottavasti – käytännön osallistumista.

Yrityksille suunnatun kehitysrahoituksen avulla hallitus kaavailee löytävänsä keinoja vahvistaa kehittyvien maiden omaa yksityissektoria ja yritystoimintaa. Tavoitteeseen ei ole huomauttamista: juuri yritykset luovat työpaikkoja niin Suomessa kuin kehittyvissä maissakin, ja uusia työtilaisuuksia kehittyvien maiden kansantalous ja kansalaiset tarvitsevat enemmän kuin mitään muuta.

Mutta ei mitä tahansa työtilaisuuksia. Kun yhtälöön lisätään sanat kestävä, vastuullinen ja ihmisarvoinen, nousee vaikeusaste uusien toimintamuotojen ja rahoitusvälineiden suunnittelussa huomattavasti.

Miten taata se, että suomalaisten veronmaksajien rahoilla ja yksityisten yritysten voimin kehittyvissä maissa toteutettu hanke edistää nimenomaan vastuullista yritystoimintaa tai jo olemassaolevan yritystoiminnan vastuullisuutta? Kuka varmistaa sen, että yksityissektorin hanketoiminta synnyttää ihmisarvoisia työpaikkoja ja että ihmisarvoisen työn vähimmäisehdot toteutuvat sittenkin, kun suomalainen hakerahoitus päättyy?

Tämän yhtälön ratkomiseen ja käytännön toteutukseen yritysmaailma ja kehitysrahoittajat tarvitsevat yhteistyötä ja kumppaneita. Kumppaneiden on syytä tuntea niin työelämän pelisäännöt kuin tehdassalien ja palvelukeskusten arkikin. Mikä taho voisi täyttää nuo kumppanuuskriteerit paremmin kuin ammattiyhdistysliike?

Jukka Pääkkönen

Kirjoitus on julkaistu Työmaana maailma -lehdessä 4/2015.

EI KOMMENTTEJA

JÄTÄ VASTAUS