Rouva Yu ja hänen miehensä Sun Wen Jun kotonaan Pekingissä.
Tellinginkokoaja Yu He Fang on tehnyt jo lapsuudestaan saakka kovaa työtä. Kun pojan asunto ja auto on saatu maksettua, hän voi ehkä jättää rakennustyömaat nuoremmille.

Yleensä Yu He Fangin silmät säkenöivät hymyä, mutta nyt ne lyövät salamaa. Hän on Pekingissä samalla rakennustyömaalla töissä kuin miehensä, mutta koska hän on nainen, hänelle maksetaan vähemmän.

– Se on epäreilua. Naiset ja miehet tekevät ihan samaa työtä, rouva Yu sanoo.

Nainen ansaitsee rakennustyömaalla 150–200 juania päivässä, eli enimmillään 27 euroa. Se on rouva Yun, kokeneen tellinginkokoajan, palkka. Miesten päiväpalkkahaitari heiluu 200 ja 270 juanin välillä. Naisia on tosin rakennusfirmassa vain vähän, monesta sadasta työntekijästä vain parikymmentä.

– Rakennustyöt ovat niin raskaita, että perheet lähettävät naisen vain jos on pakko ansaita rahaa, rouva Yu sanoo.

Rouva Yu ja hänen miehensä Sun Wen Jun istuvat vierekkäin kerrossängyn kapealla alapedillä. Herra Sun vetää ketjussa tupakkaa. Tämä on heidän kotinsa Pekingissä. Pedin yli on viritetty naru, jolla roikkuu vaatteita. Naru toimii vaatekaappina. Yläpeti on heidän toinen komeronsa. Siellä nököttää kasassa pari laukkua, vaatteita, shampoota, saippuaa ja vessapaperia.

Samassa huoneessa asuu kuusi rakennustyömaan pariskuntaa. Kerrossänkyjen välistä käytävää mahtuu juuri ja juuri kulkemaan. Yöksi pariskunnat vetävät verhon sängyn eteen.

– Työnantaja määräsi, ketkä nukkuvat samassa huoneessa. Tulemme kaikki hyvin keskenämme toimeen.

Työtä kellon ympäri

Yu ja Sun tulivat seitsemän vuotta sitten Pekingiin rakennustöihin vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Maatilalla Shaanxin maakunnassa eletään lähes luontaistaloudessa, eikä pieni peltoläntti tuota juuri kuin ruuan pöytään.

Rakennustyömaalla palkkaa saa vain työpäivistä. Niinpä rouva Yu yrittää herätä joka ikinen aamu viideltä. Työpäivä kestää kuudesta kuuteen, välissä on puolentoista tunnin lounastauko, jolloin myös otetaan torkut.

Jos rouva Yu jaksaa painaa töitä 30 päivää kuukaudessa, palkkaa kertyy 800 euroa. Se on Kiinassa, jopa Pekingissä, hyvä kuukausipalkka. Tai se olisi hyvä, jos se olisi ansaittu normaalin viisipäiväisen viikon aikana ja työ myös kerryttäisi eläkettä. Vertailun vuoksi: Korkeasti koulutettu saa julkisella sektorilla usein rakennusmiestä vähemmän palkkaa kuukaudessa, yksityisellä sektorilla helposti kaksinkertaisesti.

Pari kolme kertaa kuussa 53-vuotias rouva Yun on pakko pitää palkaton lepopäivä, sillä muuten hän ei jaksa.

– Vapaallani nukun ja pesen pyykkiä.

Pyykki pestään käsin muovivadissa. Suihkuakaan asuntolassa ei ole. Työläiset seisovat kyykkyvessan reiän päällä ja peseytyvät vadin ja rätin avulla.

– Olen asunut kymmenissä eri asuntoloissa seitsemän vuoden aikana ja vain kahdessa niistä on ollut suihku. Aina kun vaihdamme työmaata, työnantaja muuttaa meidät toiseen asuntolaan lähelle työmaata, rouva Yu kertoo.

Ay-liike tuntematon käsite

Työmaa ja petipaikka vaihtuvat noin puolen vuoden välein. Nyt asuntola on vanha, ränsistynyt kerrostalo, jonka käytävätkin ovat täynnä kerrossänkyjä. Bussikuljetus työmaalle kestää runsaat puoli tuntia. Mieluiten rouva Yu asuisi parakeissa työmaan kupeessa. Kun matkaan ei kulu aikaa, illalla saa levätä ja aamulla nukkua pidempään.

Tällä haavaa he paiskivat hommia valtion rakennustyömaalla diplomaattien asuinkortteleissa. Sinne tehdään vasta perustuksia. Rouva Yu arvelee heidän rakentavan jättimäistä muistomerkkiä. Hänen miehensä epäilee, että paikalle nousee asuntoja. Heidän firmansa tekee monivuotisesta projektista vain ensimmäisen. Työnantaja ei kuitenkaan ole huonoimmasta päästä. Toisin kuin moni muu, se tarjoaa työvaatteet kerran vuodessa.

– Tänä vuonna työvaatteet ovat tosin huonolaatuisia, menevät helposti rikki. Jos ne eivät kestä koko vuotta, pidän omia vaatteitani.

Työläisistä takin maastokuvio on ruma. Rintapielessä lukee US Army, mutta kukaan ei tiedä miksi.

Aamupala, lounas ja illallinen tulevat asuntolan keittiöstä ja maksavat 20–40 juania päivässä eli ison siivun päiväansiosta. Sairastamaan joutuu omaan piikkiin, mutta työtapaturmien hoidosta huolehtii työnantaja. Tapaturmia sattuu rouva Yun mukaan usein, vaikka hän onkin säästynyt niiltä varovaisuutensa ansisota.

Ammattiyhdistysliikkeestä rouva Yu ei ole kuullutkaan, ei kukaan muukaan haastattelua seuraamaan tulleista työtovereista.

Kihloihin jo lapsena

Kiinalaisena maalaisena rouva Yu on tottunut kovaan työhön lapsesta lähtien. Hän kävi koulua vain pari vuotta, joten hän osaa lukea vain yksinkertaista tekstiä. Kirjoittaa hän ei osaa. Hänen lapsuudessaan oli kulttuurivallankumous, jolloin kouluissa ei opetettu vuosiin kuin Maon opetuksia. Rouva Yulla on viisi sisarusta.

– Perheelläni ei ollut varaa panna ketään kouluun. Kaikkien lasten työpanosta tarvittiin tilalla.

8-vuotiaana hänet kihlattiin toisen lapsen, nykyisen miehensä herra Sunin kanssa. Sellainen oli heidän kylässään tapana.

– Menimme naimisiin 22-vuotiaina. Siihen asti näimme toisiamme silloin tällöin, kun perheet kyläilivät. Minä yritin mennä piiloon lapsena, kun mieheni perhe tuli kylään. Olin ujo, rouva Yun kertoo virnistellen.

Vanhat tavat pöyristyttävät

Pian hänen silmänsä jälleen salamoivat, kun hän pohtii lapsikihlausten merkitystä.

– Se on minusta pöyristyttävää ja väärin! Ihmisten pitää saada itse päättää, kenen kanssa he elävät.

Hänen lapsensa ovatkin saaneet valita vapaasti puolisonsa.

Alkujaan rouva Yu lähti Etelä-Kiinaan lelutehtaalle töihin. Mies seurasi perässä, kun lapset olivat pari vuotta vanhempia. Vuodesta 2000 alkaen pariskunta on elänyt siirtotyöläiselämää, ensin eri tehtaissa liukuhihnalla, sitten rakennuksilla. Alkuaikoina tehtaassa kuukausipalkka oli noin 500 juania.

Palkatonta lomaa pariskunta pitää kerran vuodessa kuukauden. He matkustavat kiinalaisen uudenvuoden aikaan maalle tapaamaan lapsiaan. Poika on jo 30-vuotias ja tytär 25-vuotias, molemmat ovat naimisissa ja molemmilla on yksi lapsi.

Aluksi pariskunta säästi saadakseen maatilalleen hienomman asunnon. Viime kuusi vuotta he ovat raataneet rahaa pojan autoa ja asuntolainan lyhennyksiä varten. Kiinassa pojat eivät tahdo päästä naimisiin ilman autoa ja omistusasuntoa, ja vanhempien odotetaan maksavan ne.

– Tämä tapa on niin väärin! rouva Yu parahtaa.

Kun oma ja pojan talo on nyt säästetty, pariskunta vihdoin ansaitsee ensimmäistä vuotta rahaa oikeasti itselleen. Tosin nekin rahat kulutetaan vasta eläkepäivinä. 60 vuotta täytettyään he saavat valtiolta 10 euroa kuussa, eikä muuta eläkettä ole luvassa.

Rouva Yu odottaa innokkaasti, että hän pääsee Pekingistä ja rakennustyömaalta maaseudulle.

– Tämä on varmasti viimeinen vuoteni Pekingissä. Sitten lähden näistä töistä. Tosin näin sanoin viime vuonnakin.

Mari Manninen
Kuva: Maija Tammi 

EI KOMMENTTEJA

JÄTÄ VASTAUS